Ajattelin laitata tänne sisustusjuttuja. Haluaisin sisustaa vauvan huoneen, toisaalta siihen voi mennä vielä aikaa eikä se olisi heti ensimmäisenä mun listalla mitä uudessa kodissa pitää puhailla. Ensimmäinen projekti mulla on ruokailutila, kun taas Petri on keskittynyt parvekkeen sisustamiseen.

Meidän uusi keittiön pöytä tulee olemaan iso kuuden hengen istuttava, wengen värinen ihana pöytä. Koska wenge on lähes musta väri, niin aion hankkia sen päälle vaaleat tabletit joko/tai kaitaliinan ja ikkunoihin juuttikangaslaskosverhot.

Oikeasti tuo eiole noin raidallinen vaan yksivärinen. Haluaisin pöydän päälle yhden/kaksi isoa läpikuultavaa kynttilänjalkaa joiden sisään voin laittaa isot kynttilät.


sen ruokapöydän päätyseinän haluisin maalata, mut sekään ei ole ensimmäisenä mun työlistalla sekä laittaa siihen jonkun kuvan. Löysin ihania seinättarroja: Zocca Desing
Petri vaan on aina vastaa noiden seinätarrojen sekä ne on todella kalliita.








Löysin lastenhuoneeseenkin ihania tarroja mutta en löydä sivuja enää. Nyt tarttee vaan saada petrin pää käännetyksi :)

 

Löysin mielettömän lastenvaatesivuston: sisukas.net
Voikohan tytölle hankkia mustia vaatteita joissa on pääkalloja? en edes tykkää niinkään pääkalloista mut ne on enemmän rok, ku vaaleanpunaiset pitsit ja hörhelöt. Tuosta hupparista tulee muutenkin niin Petri mieleen.


Voi söpöys näitä vaatteita! hirmuisen kalliita, mutta silti NIIN iki-ihastuttavia! (Ehkä kesätyörahoista voin laittaa kalliisiin lastenvaatteisiin rahaa, kun mummi lupas maksaa meille keittiönpöydän niin voimme käyttää pöytään varatut rahat muihin juttuihin. Oli muuten kallis pöytä mut ihan taju ihana! ja miten ihanaa on päästä nauttimaan ruokaa pöydän ääreen ja katata astioita. Onkohan tää sitä äidiksi tulemisen muutosta? eräskin päivä kun sain vimman siivota kaappeja, ei ollut ihan "Oikea-Linnea" silloin vauhdissa :D :D ehkä "Äiti-Linnea"

Ja sitten punainen norsu Nää on vielä kalliimpia, mutta jos yhden takin ostaa, vaikka se ei kovin kauaa lapselle mahdukaan, niin se pitää kyllä säästää ja käyttää seuraavalla lapsella ja pitää niin hyvää huolta, että niidenkin omat lapset voi käyttää. Osaisinpa tehdä itse vaatteita niin voisin tehdä just sellaisia kuin haluaisin.

punavuoren peikko                                        new bobo


nanoou:n tuotantoa: wilmis
Minusta wilmiksen etusivulla olevan ylälaidan kuvan puolivillapotkarit on aivan ihastuttavat!

p.s Ei pitäisi lukea kirjoja kuin piru raamattua. Luin muualta(kin) narsistisuudesta ja voin ilokseni sanoa, että en välttämättä ole häiriintyneen narsistisen luonteen omaava ainakaan kokonaan, vaikka joitakin piirteitä mustakin löytyy. Ehkä mä olen ollut niin herkkä ja lahjakas lapsena imemään muista ihmisistä mulle positiivista energiaa (kuten mun mummi) eikä mun ole tarvinnut alistaa koko minuutta mun vanhemmille. Eilen itkin siitä tietoisuudesta, että olen löytänyt vastauksia itselleni ja toiminnoille, jotka ovat mua häirinneet. En tiedä pääsenkö näistä pakkotoiminnoista koskaan kokonaan eroon, mutta tämän raivon ja kiukun käsitteleminen tekee hyvää. Jos joku evoluutiopsykologi tutkisi mua nyt, hän varmaan toruisi käymästä näitä tunteita läpi raskaana ollessa, ettei vauvan tarvitsisi murehtia mun mielialasta jo kohdussa ollessaan.

Oli kyllä hyvä asia, että löysin narsismi käsitteen ja luin siitä, koska kun ymmärrän ja tiedän terveen narsismin synnystä, voin välttää toistamasta itselle tehtyjä traumoja, kuten vastaamatta jättäminen lapsen hätään. (Olen jo pienenä saanut tietää, että mut on jätetty pakkaseen muutaman kuukauden iässä huutamaan, kun äiti on sammunut viinasta sisään). Mun äidin äiti vähättelee asiaa, koska mulla ei kuulema ollut mitään hätää (hän on itse myös kertonut, että soitti sedälle, että hakee mut pois pakkasesta; ei muka hätää kerta noin paljon huolehti?) ja toisaalta olen kuullut, että mun serkun äiti (silloin mun sedän vaimo) on hakenut mut pois pakkasesta huutamasta, olin mm. märissä vaipoissa yms kivaa. Tällaisina hetkinä lapsen itkuun on reagoitava heti (!) koska muuten lapsi joutuu kamppailemaan liian kauan oman primaarinarsisminsa kanssa. Mitä nyt olen oppinut niin tällaiset kokemukset mm. aiheuttavat lapselle minuuden köyhtymistä, joka näkyy myöhemmällä iällä esim. siten, että ihminen ei tee mitään yksin, eikä kestä pitkään yksioloa, on myös levoton. Mä kestän joitakin aikoja yksin, mutta kun ajattelen, esim. olenko ollut koskaan kovin pitkään sinkku, niin en todellakaan ole. Hirveän hanakasti myös suostun lähtemään minnekään yksin, vaikka yksin kai liikunkin paljon, mutta tarvitsen sosiaalisia suhteita PALJON.

Yksi asia mistä voisin erottaa itsestäni häiriintyneen narsismin on empatia. Olen ehkä jäävi tarkastelemaan tuota asiaa, kun mulla ei ole kovin suurta tietotaitoa tai saatan alkaa puolustella itseäni itselleni. Luin myös, että narsisti ei myönnä olevansa narsisti eikä tunne kaipaavansa apua siihen. Mulla tämä on päinvastoin. Voin hyvällä mielellä (kuitenkin tuntien tuskaa, vihaa, kiukkua) sanoa kärsiväni joistakin häiriintyneen narsismin piirteistä ja haluta itselleni hoitoa. Terapiahoito on vain todella kallista ja haluisin kuitenkin syvän ja monen vuoden kestävän terapiasuhteen. En toisaalta koe vielä olevani valmis sellaiseen, ottaen huomioon, että tuleva lapseni tarvitsee kaiken välittömän huomioni.

Kirjoitan tähän halveksunnasta, jota esiintyy narsistisilla ihmisillä mukaillen Miller, A lahjakkaan lapsen tragedia (Suom. 1986) kirjaa sivulta 140-

Halveksiva asenne esiintyy narsistisesti häiriintyneessä ihmisessä, esimerksi ajattelutavassa "että vanhemmat on ymmärtämättömiä". halveksinnan tehtävänä on epämieluisten tunteiden torjunta. Sisaruksiin kohdistuva halveksinta kätkee taakseen heidän herättämänsä kateuden. (Tähän voisin ottaa esimerkiksi mun pikkusiskon, josta heijastuu kateus ja halveksiva asenne ympäristöään kohtaan. Samoin mä heijastan mun siskoon kateutta ja toimin välillä hyvin halveksittavasti häntä kohtaan).

Halveksinnalla saatetaan myös torjua häpeä esim. kun vastakkaista sukupuolta oleva vanhempi ei vastaa oidipaalivaiheessa olevan lapsen  rakkauden toiveisiin tai  torjua narsistinen raivo, kun objekti (äiti) ei ole
saatavilla (vrt. pakkaseen jätetty vauva). Miller kirjoittaa "Jos ahdistustilat alkavat vaivata minua, keksin jotain niitä vastaan tai yritän selviytyä niistä älyllisesti. Äly on minun luotettavin kumppanini." Löydän tästä ehkä itseni. Olen joskus nimittäin miettinyt mihin mun kunnianhimoni perustuu, miksi mulla on niin suuri tarve opiskella ja pärjätä? Miller jatkaa "Välttäessään surua ihminen halveksii itseään, koska hänen on halveksittava kaikkea mikä hänessä ei ole suurenmoista, hyvää ja mainiota. Näin lapsuuden yksinäisyys jatkuu sielussa: Halveksin voimattomuutta, heikkoutta, epävarmuutta eli sitä avutonta lasta joka on minussa ja muissa. Niin pian kuin ihmisestä viriää suru kohtalon palautumattomuuden vuoksi, hänestä haihtuu halveksinta. Tavallaanhan halveksinta palvelee menneisyyden kieltämistä."

Sivulla 147 Miller kertoo miten lapsuudessa koettu syrjintä siirretään tuleviin sukupolviin. On ihmisiä, jotka:

• Eivät puhu koskaan äänekkäästi, saati rumasti; ovat yksinomaan hyviä ja jaloja
  • Muut tuntevat itsensä heidän seurassaan tyhmiksi ja äänekkäiksi, ehkä arkipäiväisiksi
• Käyttäytyvät ystävällisesti, mutta hieman alentuvasti. heistä saa vaikutteen, että vain he ovat olemassa ja vain heillä on jotain kiinnostavaa sanottavaa
  
  • Muut tuntevat olevansa heidän seurassaan ilmaa
• Ovat olleet lapsena älyllisesti huomattavasti etevämpiä kuin vanhempansa. Vaatii, että kaikenlainen heikkous on torjuttava älyllisin keinoin
  • Muut jäävät huolineen hänen seurassaan varjoon
    
    • (Tästä tulee mieleen mun isä. Kun hälle soittaa ja puhuu vaikka rahasta, huolista yms hän "kääntää kaiken itselleen" ja haluaa, että häntä kuunnella ja hänen tarpeensa ja huolensa ovat tärkeimmät. Hän ei osaa eläytyä toisen tilanteeseen (kuten empaattinen ihminen) Eikä varsinkaan osaa ottaa raivoa vastaan. tästä esimerkkinä esim. kerran kun ärähdin hälle aikuisena todella paljon, siis joku kunnon tunnemyrsky vapautui mussa niin mun isä alkoi itkeään. Liekö syy siinä, että hän oli humalassa, mutta lapsuudesta muistan hänen suuttuneen ja raivostuneen itse, jos lapsi osoitti mieltä tai pahaa oloa raivoamalla. Tämmöinen torjunta aiheuttaa lapselle traumoja kun hän ei pääse käsittelemään oikeita tunteitaam, vaan tukahduttaa ne.)
      

Mun pitää lukea tämä kirja uudelleen. Luen vuoden 1996 laitoksen, joka on hieman pidempi. Toivon silti sen antavan vielä lisää ymmärrystä itselleni. Tarkoituksena on vielä tutustua muihinkin narsistisuutta käsitteleviin teoksiin. Näidenkin pienten asioiden tuleminen tietoiseksi auttaa mua kovasti eteenpäin.

Nyt kauppaan!
 

Nyt on ilta. mut mä en saa unta. Mä olen lähes lukenut sen lahjakkaan lapsen tragedian, josta löysin itseäni lisää. Osuvastihan kirjan nimi jatkuu: "todellisen itseyden etsintä". Aion aloittaa uuden blogin, tai sitä toista voisin kutsua vaikka verkkopäiväkirjaksi, koska mulle voi olla helpompaa päästä kirjoittamaan tulevista oivalluksista vain itselleni.

Mulla on niin suuri pelko, että mä en osaa hoitaa mun lasta sitten kun se syntyy. Mua pelottaa, et mä saan baby bluesin. Petrikin tänään todella kannustavasti sanoi olleensa pettynyt kun kuuli, että mussa ei herää vauvojen lähellä sellaista luonnollista herkkyyttä vauvalle. En osaa selittää sitä tunnetta, mutta se ilmenee jotenkin sillai, että vauvoja sylissä pidellessä tunnen itseni etäiseksi ja emotionaalisesti kylmäksi. ja mä todellakin toivon, että nämä tunteet on vain seurasta siitä, että mulla ei ole ollut paljoa kokemusta pienistä vauvoista (varsinkaan omista saati mistään vauvasta pitkäaikaisesti), kuten esim. Petrillä on ollut. Jos tilanne ei tosiaan ala muuttumaan muutamassa kuukaudessa lapsen syntymästä mä aion mennä neuvolapsykologille. Ihan mielenkiintoisena huomiona voisin tähän mainita, että tuossa yllä mainitsemassani kirjassa kerrottiin mm. narsistisen henkilön haluavan todella paljon itselleen lasta, jossa voi käsitellä omat tunteensa. Se pitää lukea siitä kirjasta, jotta sen kohdan ymmärtää oikein. Olen siis tänään tajunnut olevani narsistinen huonolla tavalla, eikä tuo yksi kohta valaissut tilannetta. Tästäpä tämä pelko sitten vaan pahenee.

Mäkin varmaan valitan ihan hirveesti kaikesta. Ja oon kateellinen ihmisille. Ihan perseestä. Tajusin tuon kateellisuudenkin tänään ja mun pitää pohtia sitä lisää ja lukea narsismista.
painun nyt kiven alle piiloon maailman valoa, jotta saan sättiä omaa huonouttani ja kurjaa kohtaloani, koska en voi tehdä sitä vanhemmilleni. Toinen on kuollut ja toinen on edelleen niin lapsellinen, että ei osaa ottaa tunnereaktioita vastaan. Kiitos näistä tunnevajaista vanhemmista; mä saan kärsiä katkerana loppuelämäni.

Löysin seuraavanlaisen sivun, jossa on käsitelty narsismia. Mielestäni kelpo lähde koska, kirjoittaja on itse aiheen asiantuntija. Narsismin psykologiasta

Kävin viikonloppuna mummin kanssa kahdella kirpparilla, jotka on tässä lähellä. Toinen oli tosi iso, mut hirveen sekava ja tavarat olivat suurimmaksi osaksi krääsää. Okei, löysin yhden bodyn vauvalle ja tumput (yht. 0,75 c! halpaa tämä vauvan vaatteiden ostaminen. Joka sanoo et lapsenteko on kallista niin vaatteissa saattaa säästää ison loven eikä se tekotapakaan mitään kallista ole, varsinkaan jos on oma mies eikä sille tartte maksaa ;D hehhee). itse en maksanut edes noita seittemääkymmentäviittäsenttiä.

Toiselta kirpparilta löysin kirjan. Ehkä paras ostos moneen herran vuoteen. Kirja on Alice Millerin "alussa oli kasvatus". (maksoi 1e). Luin kirjan n. kahdessa päivässä, koska se tempasi mut niin otteeseensa. Ensiksi raivostuttaen, mutta silti niin opettavaisesti. En alkanut lukemaan kirjaa siinä toivossa, että itse voisin ammentaa elämääni siitä jotain. Mikään kasvatusopas se ei todellakaan ollut. Kirjan kirjoittaja on psykologi, joka on työskennellyt monien kymmenien vuosien aikana psykoanalyysin parissa, sittemmin keskittynyt vain kirjoittamiseen ja opettamiseen. Tästä pääsee hänen sivuilleen.

Itselleni kirjan lukeminen aiheutti jonkinsortin ajatusmyrskyn. Mun alitajunnasta nousi sellaisia muistoja, joita en ollut muistanut ja joiden käsittely on kallisarvoista. Kirja auttoi tiedostamaan omien vanhempien ja isovanhempien kasvatustapoja (jotka ovat periytyneet heille heidän vanhemmiltaan jne, jättäen tuleviin sukupolviin aina jotain jota siirtää eteenpäin, vaikka he olisivatkin ajatelleet etteivät tietyntyyppistä kasvatustapaa soveltaisikaan omiin lapsiinsa) Kasvatus on niin tiedostamatonta! Aidon vihan ja tuskan tiedostaminen ja niiden muuttaminen suruksi toivottavasti auttavat minua lopettamaan vallan käytön omia lapsia kohtaan ja opettavan mua kunnioittamaan lasta. Tämä viimeinen, kunnioitus, nimittäin ei ole mikään ihan vanha juttu. Kymmenen käskyn neljäs käsky opettaa, että vanhempia pitää kunnioittaa. Missä on lasten kunnioitus? Jos lapsia ei ole koskaan tarvinnut kunnioittaa ovat vanhemmat voineet käyttäytyä heitä kohtaan omien vaiennettujen tunteittensa jäteastiana, jolloin esim. lapsen lyöminen on ollut normaalia. Kirjassa puhutaan mustasta pedagogiikasta, jonka tarkoituksena on ollut opettaa lapsi olemaan kiltti, taipuisa, kaiken totteleva. Lapsen normaalit ja  sponttaanit tunteet ovat kukistettu, jopa imeväisikäiseltä lapselta, jotta lapsesta ei tulisi itsekästä ja uppiniskaista. Tähän on käytetty todella pahaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa vanhempien taholta. Mustaa pedagogiikkaa on käyetty "normaalina" kasvatusmenetelmänä joskus 1700-1800-(1900) lukujen aikana.

On itsestään selvää, että edellämainittu kasvatustyyli jättää ihmisiin todella syvät henkiset arvet, vaikka he eivät muistaisikaan mitään imeväisiässä tapahtuneesta pahoinpitelystä. Mustan pedagogiikan mukaan kaikki manipulointi yms piti tehdä niin, että lapsi ei tajuaisi sitä. Millaisia ihmisiä heistä kasvoi aikuisena? Kirjassa on kolme kertomusta perheiden kasvatushistoriasta ja miten ne vaikuttivat näiden kolmen "päähenkilön" elämässä. Näistä yksi  oli tarina narkomaanista, toinen Adolf Hitleristä ja kolmas eräästä murhaajasta. 

Menen tänään kirjastoon lainaamaan toisen Alice Millerin kirjan "lahjakkaan lapsen tragedia". Odotan saavani siitä lisäapuja menneisyyteni ymmärtämiseen.

Kuten jo aiemmin sanoin, niin kirjaa lukiessa mulle tuli muistoja mun isästä. Ei paljoa, mutta vähän. Olen aina tiennyt, että hän oli kuria rakastava ja hyvin autoritaarinen kasvatumenetelmissään. Väkivaltaa hän ei kaihtanut ja osasi pelotella sillä hyvin. En tosin muista löikö hän meitä, kuten äiti, mutta näin hänen pahoinpitelevän äitiä. Ehkä meidän äiti hakkasi mun siskoa, koska hän purki omaa pahaa, alistettua oloaan heikompaan. Mun sisko taas hakkasi ja potki mua. (Kerran myös meidän äiti hakkasi mua. Voisin puolustaakseni häntä, sanoa hänen hakanneen meitä aina humalapäissään. Löydänkö tästä kunnioituksen vanhempia kohtaan, koska näin OMAT vanhemmat ovat toimineet, eikä heitä kuulu kyseenalaistaa?) Vaikka lojaalisuudellaan nyt osoittaisinkin kunnioittavani heitä, tiedän silti, että lyöminen on väärin ja ymmärrän, että vanhempani ovat olleet vain oman aikansa uhreja tietylle kasvatustyylille (kurittaminen).

Mä en osannut puolustautua. Ehkä mut oli kasvatettu tukahduttamaan omat spontaanit tunteet ja puremaan hampaat yhteen (= kuten musta pedagogiikka opettaa). Äiti myös joskus sanoi mulle et on hyvä, et jos mua lyödään, niin en lyö takaisin. Väkivalta kasvattaa väkivaltaa; Jos itseään löydään niin uhri lyö seuraavaa. Pelottava ajaus, vaikka niin se menee. En halua puolustella itseäni, vaan tiedostaa, että mun pitää olla herkkä omia reaktioitani kohtaan. Mietin mun pikkusiskoa. Se ei koskaan ole puhunut mulle kokemastaan väkivallasta kotona. Se on käynyt terapiassa, joten toivon hänen osanneen purkaa tunteitaan ja löytämään syy-seuraussuhteita, niin ettei hän katkeroituisi menneelle.

En tunne mun siskon analyyttista puolta. Se voi johtua siitä, ettei hänellä ole taitoa analysoida omia tekojaan tai kokemiaan asioita, tai hän ei halua. Olen kuitenkin ihan pienestä pitäen huomannut hänessä sen narsistisen ja raivostuttavan piirteen, joka ilmenee koppavaisuutena, välinpitämättömyytenä ja olemalla jotain sellaista mitä hän ei ole. Ihan kuin hän olisi ottanut itselleen valeminän, jolla hän voi suojella sisintään. Olemalla maailmalle "luja, kova", ettei hän kokisi loukkauksia. Ehkä hän käyttää todella vahvoja defenssejä itsen suojelemiseksi. Mun siskolle on ollut aina todella vaikeaa puhua siitä millainen hän on ja todella kärkkäästi hän myös torjuu kaikki häneen kohdistuneet huomautukset. Yksi esimerkki oli äitienpäivä, jossa mummi ja minä sanottiin aika suoraan mun siskolle, että hän on jokseenkin ylimielinen muita kohtaan. Reaktiona tästä hän halusi pistää välit mun kanssa poikki ja että voisin unohtaa kaikki neuletyöt jotka hän oli suunnitellut tekevänsä mun syntyvälle lapselle. Mun taito tuollaisen reaktion ymmärtämiseen on todella vähäistä, mutta reaktio itsessään oli niin mielenkiintoinen, että haluaisin tietää mikä saa ihmisen yksinkertaisesta huomauksesta noin loukkaantuneeksi. Itse koen, että palautteesta kuuluu kasvaa. Jotenkin toivon, että hän pohti asiaa, vaikka ylimielisyyden käsite voi olla vaikea ymmärtää tai varsinkin, kun se pitää ymmärtää itsessä.

Kuinka syvästi väkivallan ja alistumisen uhka voi piirtyä lapseen niin, että asian ymmärtämisen ja käsittelyn jälkeen huomaisi toimivansa omia lapsiaan kohtaan samalla tavalla kuin itseään kohtaan on toimittu? Kaikkinainen väkivallan uhka, joka on mahdollista kohdistua viattomiin lapsiin hirvittää mua, vaikka sitä ei tapahtuisikaan edes lähipiirissäni. Tämän aloin tiedostamaan kirjan luettuani.

Mä olen kyl ollut aina kiinnostunut psykologiasta. En tiedä onko mun kiinnostus tullut sen kautta, että olen halunnut terapioida itseäni, mutta eniten mua kiinnostaa muiden ihmisten käyttäytyminen eikä pelkästään käyttäytyminen behaviorisesti ajateltuna vaan myös kognitiiviselta taholta. tuskin mä haluaisin opiskella psykologiksi, vaikka lähihoitajakoulusta päästyäni ilmoittauduinkin yliopiston käyttäytymisetieteelliseen pääsykokeisiin. Arvatenkin saattaa jo aavistaa, että mä en sinne mennyt, koska ne edellisvuosien tehtäväpaperit olivat niin utopistisiä pelkän lähihoitajakoulun käyneelle, et päätin sitten jättää väliin.

Lapsesta asti mä olen jotenkin arvioinut mielessäni muita ihmisiä ja heidän tapoja. Arvioinut, että onko joku tapa tietyssä tilanteessa sopiva. Muistan kun mun sisko auttoi lapsena ruoanlaitossa kotona ja sen piti pilkkoa keittoon perunoita. Hän leikkasi perunoista siivuja ja kun meidän isä huomasi tämän se suuttui todella paljon mun siskolle. Mikä karsea täydellisyyden tavoittelu aikuiselta ihmiseltä! ihan sama se sille aikuiselle on minkä näköisiä perunanpalasia se keittonsa seasta ammentaa vatsaansa. Mun sisko meni ihan hysteeriseksi enkä usko, että kukaan lohdutti häntä.