Kävin viikonloppuna mummin kanssa kahdella kirpparilla, jotka on tässä lähellä. Toinen oli tosi iso, mut hirveen sekava ja tavarat olivat suurimmaksi osaksi krääsää. Okei, löysin yhden bodyn vauvalle ja tumput (yht. 0,75 c! halpaa tämä vauvan vaatteiden ostaminen. Joka sanoo et lapsenteko on kallista niin vaatteissa saattaa säästää ison loven eikä se tekotapakaan mitään kallista ole, varsinkaan jos on oma mies eikä sille tartte maksaa ;D hehhee). itse en maksanut edes noita seittemääkymmentäviittäsenttiä.

Toiselta kirpparilta löysin kirjan. Ehkä paras ostos moneen herran vuoteen. Kirja on Alice Millerin "alussa oli kasvatus". (maksoi 1e). Luin kirjan n. kahdessa päivässä, koska se tempasi mut niin otteeseensa. Ensiksi raivostuttaen, mutta silti niin opettavaisesti. En alkanut lukemaan kirjaa siinä toivossa, että itse voisin ammentaa elämääni siitä jotain. Mikään kasvatusopas se ei todellakaan ollut. Kirjan kirjoittaja on psykologi, joka on työskennellyt monien kymmenien vuosien aikana psykoanalyysin parissa, sittemmin keskittynyt vain kirjoittamiseen ja opettamiseen. Tästä pääsee hänen sivuilleen.

Itselleni kirjan lukeminen aiheutti jonkinsortin ajatusmyrskyn. Mun alitajunnasta nousi sellaisia muistoja, joita en ollut muistanut ja joiden käsittely on kallisarvoista. Kirja auttoi tiedostamaan omien vanhempien ja isovanhempien kasvatustapoja (jotka ovat periytyneet heille heidän vanhemmiltaan jne, jättäen tuleviin sukupolviin aina jotain jota siirtää eteenpäin, vaikka he olisivatkin ajatelleet etteivät tietyntyyppistä kasvatustapaa soveltaisikaan omiin lapsiinsa) Kasvatus on niin tiedostamatonta! Aidon vihan ja tuskan tiedostaminen ja niiden muuttaminen suruksi toivottavasti auttavat minua lopettamaan vallan käytön omia lapsia kohtaan ja opettavan mua kunnioittamaan lasta. Tämä viimeinen, kunnioitus, nimittäin ei ole mikään ihan vanha juttu. Kymmenen käskyn neljäs käsky opettaa, että vanhempia pitää kunnioittaa. Missä on lasten kunnioitus? Jos lapsia ei ole koskaan tarvinnut kunnioittaa ovat vanhemmat voineet käyttäytyä heitä kohtaan omien vaiennettujen tunteittensa jäteastiana, jolloin esim. lapsen lyöminen on ollut normaalia. Kirjassa puhutaan mustasta pedagogiikasta, jonka tarkoituksena on ollut opettaa lapsi olemaan kiltti, taipuisa, kaiken totteleva. Lapsen normaalit ja  sponttaanit tunteet ovat kukistettu, jopa imeväisikäiseltä lapselta, jotta lapsesta ei tulisi itsekästä ja uppiniskaista. Tähän on käytetty todella pahaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa vanhempien taholta. Mustaa pedagogiikkaa on käyetty "normaalina" kasvatusmenetelmänä joskus 1700-1800-(1900) lukujen aikana.

On itsestään selvää, että edellämainittu kasvatustyyli jättää ihmisiin todella syvät henkiset arvet, vaikka he eivät muistaisikaan mitään imeväisiässä tapahtuneesta pahoinpitelystä. Mustan pedagogiikan mukaan kaikki manipulointi yms piti tehdä niin, että lapsi ei tajuaisi sitä. Millaisia ihmisiä heistä kasvoi aikuisena? Kirjassa on kolme kertomusta perheiden kasvatushistoriasta ja miten ne vaikuttivat näiden kolmen "päähenkilön" elämässä. Näistä yksi  oli tarina narkomaanista, toinen Adolf Hitleristä ja kolmas eräästä murhaajasta. 

Menen tänään kirjastoon lainaamaan toisen Alice Millerin kirjan "lahjakkaan lapsen tragedia". Odotan saavani siitä lisäapuja menneisyyteni ymmärtämiseen.

Kuten jo aiemmin sanoin, niin kirjaa lukiessa mulle tuli muistoja mun isästä. Ei paljoa, mutta vähän. Olen aina tiennyt, että hän oli kuria rakastava ja hyvin autoritaarinen kasvatumenetelmissään. Väkivaltaa hän ei kaihtanut ja osasi pelotella sillä hyvin. En tosin muista löikö hän meitä, kuten äiti, mutta näin hänen pahoinpitelevän äitiä. Ehkä meidän äiti hakkasi mun siskoa, koska hän purki omaa pahaa, alistettua oloaan heikompaan. Mun sisko taas hakkasi ja potki mua. (Kerran myös meidän äiti hakkasi mua. Voisin puolustaakseni häntä, sanoa hänen hakanneen meitä aina humalapäissään. Löydänkö tästä kunnioituksen vanhempia kohtaan, koska näin OMAT vanhemmat ovat toimineet, eikä heitä kuulu kyseenalaistaa?) Vaikka lojaalisuudellaan nyt osoittaisinkin kunnioittavani heitä, tiedän silti, että lyöminen on väärin ja ymmärrän, että vanhempani ovat olleet vain oman aikansa uhreja tietylle kasvatustyylille (kurittaminen).

Mä en osannut puolustautua. Ehkä mut oli kasvatettu tukahduttamaan omat spontaanit tunteet ja puremaan hampaat yhteen (= kuten musta pedagogiikka opettaa). Äiti myös joskus sanoi mulle et on hyvä, et jos mua lyödään, niin en lyö takaisin. Väkivalta kasvattaa väkivaltaa; Jos itseään löydään niin uhri lyö seuraavaa. Pelottava ajaus, vaikka niin se menee. En halua puolustella itseäni, vaan tiedostaa, että mun pitää olla herkkä omia reaktioitani kohtaan. Mietin mun pikkusiskoa. Se ei koskaan ole puhunut mulle kokemastaan väkivallasta kotona. Se on käynyt terapiassa, joten toivon hänen osanneen purkaa tunteitaan ja löytämään syy-seuraussuhteita, niin ettei hän katkeroituisi menneelle.

En tunne mun siskon analyyttista puolta. Se voi johtua siitä, ettei hänellä ole taitoa analysoida omia tekojaan tai kokemiaan asioita, tai hän ei halua. Olen kuitenkin ihan pienestä pitäen huomannut hänessä sen narsistisen ja raivostuttavan piirteen, joka ilmenee koppavaisuutena, välinpitämättömyytenä ja olemalla jotain sellaista mitä hän ei ole. Ihan kuin hän olisi ottanut itselleen valeminän, jolla hän voi suojella sisintään. Olemalla maailmalle "luja, kova", ettei hän kokisi loukkauksia. Ehkä hän käyttää todella vahvoja defenssejä itsen suojelemiseksi. Mun siskolle on ollut aina todella vaikeaa puhua siitä millainen hän on ja todella kärkkäästi hän myös torjuu kaikki häneen kohdistuneet huomautukset. Yksi esimerkki oli äitienpäivä, jossa mummi ja minä sanottiin aika suoraan mun siskolle, että hän on jokseenkin ylimielinen muita kohtaan. Reaktiona tästä hän halusi pistää välit mun kanssa poikki ja että voisin unohtaa kaikki neuletyöt jotka hän oli suunnitellut tekevänsä mun syntyvälle lapselle. Mun taito tuollaisen reaktion ymmärtämiseen on todella vähäistä, mutta reaktio itsessään oli niin mielenkiintoinen, että haluaisin tietää mikä saa ihmisen yksinkertaisesta huomauksesta noin loukkaantuneeksi. Itse koen, että palautteesta kuuluu kasvaa. Jotenkin toivon, että hän pohti asiaa, vaikka ylimielisyyden käsite voi olla vaikea ymmärtää tai varsinkin, kun se pitää ymmärtää itsessä.

Kuinka syvästi väkivallan ja alistumisen uhka voi piirtyä lapseen niin, että asian ymmärtämisen ja käsittelyn jälkeen huomaisi toimivansa omia lapsiaan kohtaan samalla tavalla kuin itseään kohtaan on toimittu? Kaikkinainen väkivallan uhka, joka on mahdollista kohdistua viattomiin lapsiin hirvittää mua, vaikka sitä ei tapahtuisikaan edes lähipiirissäni. Tämän aloin tiedostamaan kirjan luettuani.

Mä olen kyl ollut aina kiinnostunut psykologiasta. En tiedä onko mun kiinnostus tullut sen kautta, että olen halunnut terapioida itseäni, mutta eniten mua kiinnostaa muiden ihmisten käyttäytyminen eikä pelkästään käyttäytyminen behaviorisesti ajateltuna vaan myös kognitiiviselta taholta. tuskin mä haluaisin opiskella psykologiksi, vaikka lähihoitajakoulusta päästyäni ilmoittauduinkin yliopiston käyttäytymisetieteelliseen pääsykokeisiin. Arvatenkin saattaa jo aavistaa, että mä en sinne mennyt, koska ne edellisvuosien tehtäväpaperit olivat niin utopistisiä pelkän lähihoitajakoulun käyneelle, et päätin sitten jättää väliin.

Lapsesta asti mä olen jotenkin arvioinut mielessäni muita ihmisiä ja heidän tapoja. Arvioinut, että onko joku tapa tietyssä tilanteessa sopiva. Muistan kun mun sisko auttoi lapsena ruoanlaitossa kotona ja sen piti pilkkoa keittoon perunoita. Hän leikkasi perunoista siivuja ja kun meidän isä huomasi tämän se suuttui todella paljon mun siskolle. Mikä karsea täydellisyyden tavoittelu aikuiselta ihmiseltä! ihan sama se sille aikuiselle on minkä näköisiä perunanpalasia se keittonsa seasta ammentaa vatsaansa. Mun sisko meni ihan hysteeriseksi enkä usko, että kukaan lohdutti häntä.